Unettomuus on vaivannut minua kausittain. Suurimman osan ajasta nukun hyvin. Esimerkiksi tällä hetkellä uniongelmat eivät vaivaa minua lainkaan. Elämässäni on kuitenkin ollut muutama sellainen jakso, jolloin unettomuus on ollut todella hankalaa ja aiheuttanut vaikeaa ahdistusta. Tai ahdistus on ollut niin vaikeaa, että se on aiheuttanut unettomuutta. Kummin päin se nyt meneekään. Kumpikin ruokkii toistaan.
Olen kirjoittanut aikaisemmassa teksissäni MILLOIN OMA AHDISTUKSENI ALKOI OIREILLA ENSIMMÄISEN KERRAN siitä, kun kärsin ensimmäistä kertaa elämässäni unettomuudesta. Nyt ajattelin kirjoittaa toisesta tällaisesta hankalammasta unettomuuden jaksosta, josta on vähän reilu vuosi aikaa. Tuo ajanjakso oli henkisesti yksi elämäni raskaimpia ja haluaisin jakaa asioita, joita kävin silloin läpi. Toivon, että tämä auttaisi samoista ongelmista kärsiviä.
Lopetin maaliskuussa 2019 venlafaksiinilääkityksen kertaheitolla seinään, koska koin vointini niin hyväksi, että pidin lääkkeen syömistä turhana. Olen luonteeltani välillä vähän kärsimätön, minkä takia olen halunnut lopettaa lääkkeen syömisen aina mahdollisimman nopeasti, enkä ole malttanut varata aikaa lääkärille, odottaa sinne pääsyä ja lopettaa lääkettä asteittain. Nyt jälkeenpäin kadun hirveästi sitä, että lopetin lääkkeen niin nopeasti, koska järkevämmällä lopetuksella olisi voinut välttyä monilta ikäviltä asioilta ja pysyä henkisesti tasapainossa.
No, lopettamisen jälkeen kärsin viikon tai pari fyysisistä vieroitusoireista, joista muuten olen myös kirjoittanut aikaisemmin (KOKEMUKSIANI MASENNUSLÄÄKKEEN KÄYTÖSTÄ). Pystyin kuitenkin opiskelemaan ja toimimaan aika normaalisti näistä oireista huolimatta, eikä psyykkisiä ongelmia ilmennyt vielä tässä vaiheessa. Huhtikuussa (suunnilleen kuukausi lääkkeen lopettamisen jälkeen) aloitin opiskeluihini liittyvän harjoittelun. Uniongelmat ja vaikea ahdistuneisuus alkoivat saman tien. Masennuslääkkeen lopettamisen lisäksi siihen vaikutti varmasti myöskin se, että harjoittelussa oli paljon uutta opittavaa ja halusin pärjätä työssä hyvin.
Ongelmani oli lähinnä nukahtamisessa. Olin niin stressaantunut ja ylikierroksilla iltaisin, ettei keho kyennyt nukahtamaan. En pystynyt nukkumaan päivälläkään, vaikka olin valvonut koko yön. Eikä uni tullut välttämättä seuraavanakaan yönä. Oikeastaan kaikki arkiyöt menivät aikalailla niin, että valvoin joko koko yön tai nukuin pari tuntia aamuyöstä. Harjoittelua oli kulunut vain kaksi viikkoa, kun jouduin muutamaksi päiväksi sairaslomalle unettomuuden ja ahdistuksen takia.
Ahdistus oli kuitenkin jo niin hankalaa, että en saanut edes sairaslomapäivinä ja viikonloppuna nukuttua. Nukuin muutaman tunnin yössä tai en ollenkaan. Maanantaina kun harjoittelun olisi pitänyt taas jatkua, olin valvonut kaksi edellistä yötä kokonaan ja menin töihin noin 48 tuntia valvoneena ja sekavana. Tuossa vaiheessa sympaattinen hermosto kävi ihan täysillä ja olin aivan järjettömän ahdistunut koko ajan. Minun oli pakko jättää harjoittelu kesken, koska vointini oli niin huono. Onneksi harjoittelupaikassa oltiin tosi ymmärtäväisiä ja sovimme, että jatkan vasta kesän jälkeen harjoitteluani.
Samana päivänä raahauduin yksityiselle lääkärille, koska minusta tuntui että en selviä enää hetkeäkään. Pelkäsin tulevani hulluksi unen puutteen takia tai kuolevani valvomiseen. Tuo näyttää nyt kirjoitettuna naurettavalta, mutta minä ihan oikeasti pelkäsin kuolevani unen puutteeseen, koska olin niin ahdistunut.
Sain lääkäriltä reseptin stilnoct unilääkkeeseen. Stilnoctissa vaikuttava aine on tsolpideemi, joka on bentsodiatsepiinien (rauhoittavien lääkkeiden) kaltainen aine. Stilnoct vaikuttaa aivoissa siten, että se väsyttää ja edistää nukahtamista ja nukkumista. Rauhoittavat lääkkeet ja unilääkkeet ovat voimakkaasti riippuvuutta aiheuttavia, minkä vuoksi niitä ei tulisi käyttää säännöllisesti. Stilnoctin pakkausselosteen mukaan "Lääke on tarkoitettu lyhytaikaiseen ja tilapäiseen käyttöön. Se tarkoittaa, että lääkettä käytetään muutaman päivän ajan tai enintään kaksi-neljä viikkoa."
Itse jouduin ikävä kyllä huomaamaan, että lääke aiheutti minulla addiktiivista käyttäytymistä. Olin niin ahdistunut ja epätoivoinen, että lääke tuntui minulle pelastukselta ja pakotieltä pahasta olosta. Pelotti, että miten ikinä selviäisin ilman sitä. Uskoin, että en pysty nukkumaan ilman sitä lääkettä ja kuolen, jos en saa lääkettä enää. Aluksi otin lääkettä puolikkaan tabletin ennen nukkumaanmenoa. Sitten otin välillä toisen puolikkaan yöllä herätessäni. Viikon päästä otin nukkumaanmennessä yhden tabletin ja herätessä puolikkaan. Lääke aiheutti itselläni unissakävelyä, jota en muistanut seuraavana päivänä. Otin siis lääkkeitä välillä unissani lisää muistamatta siitä aamulla mitään.
Yhtenä aamuna heräsin ja löysin tyhjän stilnoct-pakkauksen yöpöydältä. Lääkkeitä oli ollut viisi illalla, eli olin napsinut todennäköisesti pitkin yötä puolikkaita lisää, mitä en kuitenkaan aamulla muistanut. En ottanut lääkkeitä tietoisesti niin paljon, vaan olin tehnyt sen unissani. Naisille suositeltu annos on puolikas tabletti, eli olin ottanut 10 x suositellun annoksen yön aikana. Säikähdin hirveästi, kun tajusin miten vaarallisesti lääke sai minut käyttäytymään. Tajusin käyttäytyväni kuin narkomaani ja se inhotti minua.
Valvoin seuraavan yön hikoillen ja täristen vieroitusoireissa ja soitin lääkärille, koska kuvittelin tarvitsevani lääkettä lisää. Sain uusittua reseptin puhelimitse. Koska takaraivossa oli kuitenkin pelko siitä, että otan unissani yliannostuksen lääkettä, pyysin poikaystävääni piilottamaan lääkkeet ja otin itselleni vain yhden pillerin yötä varten. Nukuin stilnoctista huolimatta huonosti kaikkina öinä, koska heräsin aina kun lääkkeen vaikutus alkoi hiipumaan, eli pari tuntia nukahtamisen jälkeen. Eräänä yönä herättyäni taas parin tunnin nukkumisen jälkeen herätin poikaystäväni ja kysyin missä lääkkeet ovat. Hän vastasi unenpöpperössä jatkaen unia ja minä lähdin oitis hakemaan lääkkeitä piilosta.
Seuraavana aamuna tajusin tehneeni sen jälleen. Olin syönyt taas useamman pillerin yön aikana. En pystynyt luottamaan ollenkaan itseeni lääkkeiden kanssa. Pahinta oli, että en muistanut sitä, että olen syönyt lääkkeitä yön aikana niin paljon. Ei kai sitä muistakaan enää sellaisesta mitään, mitä on tehnyt ihan pöllyissä. Tajusin myös, että unettomuus vain pahenee ja lääkkeen lopettaminen on sitä vaikeampaa, mitä pidempään sitä käytän. Lääkkeestä oli minulle tuolloin paljon enemmän haittaa, kuin hyötyä. Toisaalta lääkkeestä olisi voinut olla hyötyä, jos olisin osannut käyttää sitä oikein pakkausselosteen ja lääkärin määräämillä annoksilla.
Hävitin jäljellä olevat stilnoctit ja sain reseptin ketipinoriin. Ketipinor on oikeasti psykoosilääke, mutta sitä käytetään paljon myös unettomuuden hoidossa sedatiivisen vaikutuksensa vuoksi. Ketipinorin unettava vaikutus ei kuitenkaan perustu samoihin mekanismeihin kun rauhoittavien lääkeaineiden, joten se ei aiheuta riippuvuutta. Ketipinor vaikuttaa antihistamiinikanaviin, eli se toimii väsyttävän allergialääkkeen tavoin pienillä annoksilla.
Muutaman päivän ajan kärsin pahoista vieroitusoireista. Olin ahdistuneempi kuin koskaan, oksensin pari kertaa, enkä pystynyt syömään oikein mitään. Tärisin välillä kylmästä vaikka päälläni oli monta vaatekerrosta, välillä taas hikoilin hillittömästi. Yöunet olivat katkonaista koiranunta ja kummallisia painajaisia. Nuo pari päivää olivat aivan järkyttävät henkisesti ja fyysisesti, mutta sitten se meni ohi ja olo normalisoitui.
Tämä koko stilnoct-episodi kesti ainoastaan vuoden 2019 toukokuun ajan. Tuntuu hullulta, että noinkin lyhyessä ajassa kehittyi jo jonkin asteinen lääkeriippuvuus. Kun muistelen tuota kuukautta, se tuntuu todella epätodelliselta ja sumuiselta. En muista tuosta ajasta muuta kuin sen, miten lääke hallitsi koko elämääni ja ajatteluani ja tuntui olevan ainoa keino kontrolloida ahdistusta. Muistan toki joitain muitakin asioita mitä tein, mutta kaikkea toimintaa päivälläkin väritti se ahdistuksen, unettomuuden ja unilääkkeiden syömisen kierre. Välillä odotin jo päivällä sitä hetkeä, kun pääsee illalla ottamaan unilääkkeen. Otin joka yö tuon kuukauden ajan unilääkkeen, koska en kestänyt ajatusta valvoa ahdistuneena ilman lääkettä. Vaikka tarkoitus olisi ottaa lääke vain toisinaan katkaisemaan pahin unettomuuden kierre, ei joka yönä. Oksettaa ihan ajatella sitä omaa tilaa. Miten on voinut olla niin sekaisin.
En olisi ikinä ennen tätä kokemusta uskonut, että jäisin johonkin aineeseen niin helposti koukkuun. Olen aina kammoksunut huumeita niin paljon, että pelkkä ajatus niistä puistattaa. Alkoholiakin olen käyttänyt tosi vähän. En ole ikinä polttanut tupakkaa. Unilääkkeet ovat kuitenkin periaatteessa huumeita; ne ovat vain lääkeaineena laillistettuja huumeita. Aikaisemmin en voinut millään käsittää, kuinka joku voi olla huumeriippuvainen. Nyt ikävä kyllä voin ymmärtää, koska tavallaan olin itsekin, vaikkakin todella lyhyen ajan.
Uniongelmat helpottivat hiljalleen kesän aikana, mutta jouduin käyttämään ketipinoria (25-50 mg) koko kesän ja osan syksystäkin, että nukahdin. Samaan aikaan kun aloitin ketipinorin unettomuuteen, aloitin myös venlafaksiinin uudestaan. Loppukesästä uniongelmat palasivat taas, kun menin töihin, mutta eivät ihan yhtä pahana mitä ne olivat keväällä. Oikeastaan suhteeni nukkumiseen normalisoitui vasta joskus loppusyksystä 2019, jolloin pystyin ensimmäistä kertaa pitkään aikaan nukkumaan ilman ketipinoria, ihan luonnollisesti kuten ennenkin.
Koska minulla on kuitenkin voimakas taipumus uniongelmiin, on niitä ilmaantunut tänäkin vuonna heti kun valmistuin yliopistosta ja aloitin työt. Nyt ne pysyivät kuitenkin paljon lievempinä, eivätkä haitanneet töissä käymistä. Huonoista stilnoct-kokemuksista huolimatta uusin töiden alkaessa reseptin ja lääkkeen käyttö onnistui täysin ongelmitta. Käytin sitä tämän syksyn aikana vain tarvittaessa joinakin öinä puolikkaan tabletin ja nukuin koko yön hyvin ilman unissakävelyä ja hortoilua. Todennäköisesti homma unilääkkeiden kanssa lähti käsistä silloin aikaisemmin siksi, että olin henkisesti todella epätasapainossa masennuslääkkeen lopettamisen vuoksi.
Tämä vuosi on ollut kaiken kaikkiaan aika hyvä ja onnellinen. Viime vuoteen verrattuna olen voinut psyykkisesti paljon paremmin. Olen iloinen siitä, miten paljon enemmän saa annettua itsestään muille ihmisille, kun ne omat ahdistukset ja murheet ei vie enää isoa osaa ajasta. On motivoitunut tekemään erilaisia asioita ja kiinnostunut ympäröivästä maailmasta. Pystyy keskittymään kaikkeen mukavaan ja nauttimaan arjen pienistä iloista. Tulevaisuuskin näyttää aivan erilaiselta hyvinvoivana; sitä odottaa ja suunnittelee innolla kaikkea tulevaa, haluaa oppia uutta ja kehittää itseään. Tällä hetkellä viime vuoden ahdistus ja epätoivo tuntuvat hyvin etäisiltä asioilta ja olen onnellinen siitä.💖
Kommentit
Lähetä kommentti