Milloin oma ahdistukseni alkoi oireilla ensimmäisen kerran

Tervehdys!

Ajattelin kirjoittaa siitä, milloin ja miten oma ahdistukseni oireili ensimmäisen kerran. En nyt niinkään paneudu niihin syihin, mistä ongelmat johtuivat ja saivat alkunsa. 

Mielenterveysongelma kuten ahdistuneisuushäiriö on käsitteenä niin liukuva ja vaikeasti määriteltävä, että en osaa sanoa tarkalleen, missä vaiheessa omat ongelmani ahdistuksen kanssa tarkalleen alkoivat. Tarkoitan siis sitä, että on hankala sanoa absoluuttisesti, milloin on kyse mielenterveyden ongelmasta (kuten kliinisestä masennuksesta ja ahdistuksesta) ja milloin taas normaalista tunne-elämän vaihtelusta. Mielen sairaudet kun eivät ole niin konkreettisesti paikannettavissa kun täysin fyysiset sairaudet. Itse näen asian niin, että mielenterveyden ongelmasta on kyse silloin, kun oireilu alkaa merkittävästi haittaamaan normaalia elämää ja oireet vievät kohtuuttoman suuren ajan arjesta ja aiheuttavat merkittävää kärsimystä.

Oman mielen sairastumista ei ollut helppoa huomata myöskään siksi, että minulla on ollut tapana vähätellä omia ongelmiani ja sysätä niitä sivuun. En ole siis välttämättä tiedostanut, että nyt ei ole kaikki kohdallaan, vaan olen pikemminkin pyrkinyt sivuuttamaan ikäviä tunteita ja ajatuksia. Voisi mennä paljon huonomminkin. Ei minulla ole edes oikeasti masennusta ja ahdistusta, koska välillä on oikeasti hyviä päiviä. Jos olisin oikeasti masentunut, en olisi pystynyt opiskelemaan ja olemaan töissä. Olen jo täysin terve, minulla ei ole enää mitään ongelmia! Olen itsekeskeinen ja kuvottava, kun stressaan omia asioitani niin paljon. Oma ahdistuneisuus on siis herättänyt ahdistusta ahdistuksesta. (Itseasiassa nytkin ajattelen, että onpas itsekeskeistä ja pikkumaista kirjoittaa näin paljon omasta ahdistuksesta kun voisi keskittyä muihinkin ja paljon tärkeämpiin asioihin!)

Sinänsä ihmiselle on ehkä tietyllä lailla normaalia ja tervettä, että pyrkii ajattelemaan positiivisesti, eikä jää vellomaan omiin ongelmiinsa. Ihminen pyrkii suojelemaan itseään ja pitämään yllä kuvaa omasta minäpystyvyydestään. Jos kuitenkin pyrkii aktiivisesti vähättelemään omaa mielen sairauttaan ja ”feikkaamaan” henkisesti hyvinvoivaa, on se kuluttavaa. Tukahdetut tunteet painavat rinnassa ja purkautuvat ulos sitten, kun et enää jaksa pidätellä todellista oloasi. Keho kyllä viimeistään kertoo sinulle, jos yrität valehdella itsellesi, jos et sitä tietoisesti myönnäkkään. Minulla ongelmat alkoivat oireilla vahvasti juuri kehon ja fysiologian kautta, koska en osannut lukea ja säädellä omia tunteitani. 

Ensimmäiset selkeät fyysiset ahdistusoireilut alkoivat minulla noin 14-vuotiaana. Muistan todella tarkasti tuon hetken. Olin kahdeksannella luokalla ja joululoma oli päättymässä. Oli sunnuntai ja seuraavana päivänä koittaisi taas paluu arkeen ja kouluun. Oloni oli tosi levoton ja ahdistunut kun menin nukkumaan. Sydän hakkasi, itketti, hikoilin, tärisin ja en pystynyt millään rentoutumaan. Vilkuilin kelloa vähä väliä ja aamu alkoi jo kajastaa. Herätykseen oli enää niin vähän aikaa, että en kyennyt enää nukahtamaan. Mitä jos en nukahda seuraavanakaan yönä.

Tästä alkoi koko kevään mittainen unettomuuden kierre ja negatiivisten ajatuksien noidankehä. Pelkäsin unettomuutta, mikä tietysti aiheutti unettomuutta. Pelkäsin sitä, että menetän kyvyn nukkua täysin. Pelkäsin kuolevani unettomuuteen. Pelkäsin jo etukäteen seuraavaa päivää ja sitä lyijynraskasta väsymystä, minkä valvottu yö saa kehossa aikaan. Pelkäsin sitä, että seuraava päivä menee ihan pilalla nukkumattomuuden vuoksi ja epäonnistun kaikissa asioissa. Pelkoja pelkojen perään. Ahdistus oli öisin niin voimakasta, että sain ihan hysteerisiä paniikkikohtauksia. En kuitenkaan käynyt keskustelemassa oireistani kenenkään kanssa, enkä käyttänyt tuolloin vielä mitään lääkkeitä unettomuuden hoitoon. 

Jälkiviisaana voin nyt sanoa, että ei se oma unettomuuteni ollut edes niin vakavaa tuolloin. Todella inhottavaa tietysti, mutta ei nyt vaarallista. Oma paniikkini vaikuttaa jälkikäteen ajateltuna täysin ylimitoitetulta ja vähän itsekeskeiseltäkin silloiseen tilanteeseen nähden. Helppohan se on tietysti nyt sanoa, kun on saanut tilanteeseen etäisyyttä ja voi katsoa sitä ikään kuin vieraan silmin. Ahdistuksessa ongelma onkin osittain nimenomaa siinä, että ei pysty ajatella ns. realistisesti, ei tiedosta omien kauhuskenaarioiden järjettömyyttä. Valvoin tuona keväänä ehkä keskimäärin aina pari kokonaista yötä viikossa, mutta unettomien öiden jälkeen uni tuli onneksi aina seuraavana iltana ja viikonloppuisin nukuin hyvin. Se oli silti äärimmäisen ahdistavaa ja pelottavaa, kun ei aiemmin ollut vastaavaa kokenut. En tajunnut kuitenkaan silloin, että perimmäinen ongelmani ei ollut niinkään se unettomuus, vaan ahdistus. Ahdistukseni oireili vaikeana unettomuutena, kun se oli kasvanut tiettyyn pisteeseen saakka. 

Tuon unettoman kevään jälkeen nukkuminen alkoi kuitenkin sujumaan itsestään taas hyvin ja mieliala koheni muutenkin huomattavasti. Seuraavan kerran ahdistus ja mielialan lasku alkoivat vaivaamaan merkittävästi vasta 19-vuotiaana. Silloin myös tiedostin paremmin, että mieleni ei ole ihan kunnossa ja että tarvitsen oikeasti nyt muiden apua. Kirjoitan näistä kokemuksista sitten myöhemmin lisää. 

Pitää muistaa olla kiitollinen siitä, että voi tänä päivänä melko hyvin ja on oppinut matkan varrella paljon.😊