Päiväkirjamerkintä ajalta, jolloin ahdistus oli todella vaikeaa

4.5.2019

Hei. Aion alkaa nyt kirjoittamaan systemaattisesti ajatuksiani ylös. Olen tällä hetkellä aika pahasti henkisesti solmussa ja toivon, että tämä kirjoittaminen helpottaa ja ehkä auttaa minua selvittämään ongelmieni syitä. Ehkä tästä on joskus myöhemminkin elämässä hyötyä, jos ajaudun vastaavanlaiseen tilanteeseen. 

Tällä hetkellä elämässäni on periaatteessa asiat tosi hyvin. Olen aloittanut harjoittelun huhtikuun alussa ja koulujutut alkaa olemaan tältä vuodelta ihan loppurutistusta vaille valmiit. Kesätöitäkin on vähän tiedossa, mutta myös vähän lomaa. Saan opettajan pätevyyden. Minulla on poikaystävä, perhe ja ystäviä elämässäni. Ainoa raskas asia, mitä elämässäni on lähiaikoina tapahtunut, on ukkini kuolema. 

Ongelmat alkoivat pahenemaan huomattavasti harjoittelun alkamisen myötä. Pahinta on ehkä ollut uniongelmat ja se hirveä pelko ja ahdistus unettomuudesta. Miksi nukkumattomuus pelottaa minua niin paljon? Miksi en voisi vain puuhastella ja olla rennosti, vaikka uni ei tulisi.

Unettomuuteen liittyviä pelkoja on hankala jäljittää. Joudun usein yöllä ihan paniikin valtaan, itken kuin pieni lapsi ja tunnen olevani ihan yksin ja pelkään kuollakseni. Olen ihan epätoivoinen. Näen vain, kuinka seuraava päivä menee pilalle nukkumattomuuden vuoksi: olen ahdistunut ja kiukkuinen tai sitten hidasälyinen zombi. Pelkään, että uniongelmat ovat tulleet jäädäkseen, enkä nuku enää koskaan hyvin. Typerää, koska olenhan nukkunut viimeksi pari päivää sitten hyvin ja vielä monena yönä putkeen. Pelkään myös, että unettomuudesta seuraa erilaisia pahoja asioita. Pelkään, että terveyteni rapistuu ja kuolen nuorena. En jaksa syödä terveellisesti ja urheilla, jos en nuku. Ihmissuhteet kärsivät, koska en ole oma itseni huonosti nukkuneena. Kuinka voin tehdä suunnitelmia, jos en ikinä tiedä saanko nukuttua? Pystynkö selviämään normaalista elämästä ja työssä käymisestä, jos nämä ongelmat jatkuvat? Mitä jos joudun pitkälle sairaslomalle, koska olen ihan työkyvytön? Kuka minua sitten jaksaa, työkyvytöntä pummia. Voiko kukaan enää rakastaa minua sitten, jos ajaudun siihen pisteeseen. Voinko ikinä saada elämää, josta olen unelmoinut? Avioliittoa, perhettä, lapsia...

Kävin ostamassa tänään paketin venlafaksiinia ja otin ruuan kanssa ekan pillerin. En haluaisi, että lääkkeet kuuluu elämään, mutta jos niiden avulla olen onnellisempi, niin ehkä se on toistaiseksi ainakin paras vaihtoehto. Terapiaan olisi myös hyvä päästä. Harmittaa, että sinne pääseminen on niin työn ja tuskan takana. Mulla on niin paljon ahdistavia ajatuksia, pelkoja ja huolia, että tarvitsen kipeästi jotakin, joka kuuntelee. Tunnen valtavaa syyllisyyttä siitä, että poikaystäväni on joutunut kuulemaan niin paljon mun ongelmia. Ahdistaa niin se, että en ole enää se iloinen ja kiva tyttö, mikä taisin olla suhteemme alkuvaiheessa. Haluaisin olla erilainen. Kuka nyt haluaisi olla jatkuvasti ahdistunut. 

Tämä olo, mikä ahdistuneena tulee, on ihan täyttä helvettiä. Sydämen syke tuntuu tiheältä ja epätasaiselta, hengittäminen tuntuu vaikealta, tuntuu että unohtaa hengittää, kehoa pistelee, maha on sekaisin, itkettää, tärisyttää, tuntuu aivan epätodelliselta, tuntuu siltä, että elämä ei koskaan enää käänny hyväksi, tuntuu epätoivoiselta. Tuntuu niin pahalta, että öisin oikeasti rukoilen jumalaa auttamaan minua pahan oloni kanssa, vaikka en edes tiedä uskonko jumalaan!? Se paha olo on täysin musertavaa. Keho on raskas kuin päällä olisi painopuku, olo on pelokas ja vauhko, päähän tulvii huolestuneita ajatuksia toisensa perään. 

Tunnen itseni ahdistuneena ihan mielettömän vastenmielisen näköiseksi. Kun katson peiliin, näen vääristyneet ja ahdistuksen rappeuttamat kasvot. Kuinka kukaan voi katsoa minuun voimatta pahoin? Tuntuu, että ruumiinkuvani muuttuu aina sisäisen olotilani mukaan. Tunnen, että olen sen pahan olon, ahdistuksen ja pelon ruumiillistuma. Voin fyysisesti pahoin, kun tunnen itseni niin vastenmielisen kuvottavaksi. Kun voin henkisesti paremmin, ajattelen itsestäni positiivisemmin ja näen itsessäni myös ulkoisesti hyviä asioita. Kuinka vaikeaa onkaan olla parisuhteessa, kun oma minäkuva on niin hauras ja muuttuva. Tuntuu, että muutun täysin eri ihmiseksi kun ahdistaa. En tunne silloin enää itseäni. Kuin paha voima olisi ottanut minusta vallan ja myrkyttänyt sisältä päin. Mieleen tulvii vain epäonnistumiset ja kipeät muistot. Tunnen itseni epäonnistuneeksi, vialliseksi ja todella, todella huonoksi. 

Pelkään, että parisuhde menee pilalle omien ongelmieni takia. Miten en voi hallita omia ajatuksiani ja rentoutua, ryhdistäytyä???

Suurin toiveeni on, että tämä pahin ahdistus häipyisi elämästäni ikuisiksi ajoiksi. Että voisin keskittyä elämän hyviin ja ihaniin asioihin, rakkaisiin ja mukavaan tekemiseen. Että olisi unelmia, joihin uskoo myös olevan mahdollista pyrkiä, kun ei olisi enää ahdistuksen vanki.