Mielen romahdus. Kun ahdistus kasvoi sietämättömäksi ja vei ilon elämästä.

Syksy 2015. Opiskelupaikka, uuteen kaupunkiin muutto ja ensimmäinen oma asunto. Olin onnellinen saamastani opiskelupaikasta. Välivuoden jälkeen motivaatio opiskella kiinnostavaa alaa ja siirtyä elämässä eteenpäin oli todella kova. Opiskelupaikan saaminen toi ehdottomasti merkityksellisyyden tunnetta elämään. 

Olin ollut ajoittain välivuoden aikana jotenkin tosi hukassa. Mitä järkeä elämässä on? Mitä haluan tehdä? En muista ihan hirveän tarkasti tuota vuotta. Olin töissä, juhlin ihan liian monena viikonloppuna ja välillä stressasin todella paljon tulevaisuutta. Kävin muutaman kerran juttelemassa ammattilaisten kanssa ahdistuksestani ja se kyllä auttoi ja rauhoitti mieltä silloin. Välivuoteen mahtui kuitenkin myös paljon mahtavia hetkiä ja yhdessäoloa ystävien kanssa. Niitä hetkiä on mukava muistella vieläkin. 

Välivuoden aikana kokemani epävarmuus ja ahdistus tulevaisuudesta ja oman elämän tarkoituksesta hälveni oitis, kun sain tietää opiskelupaikasta. Muistan ajatelleeni, että nyt en kyllä murehdi enää mistään kun sain tämän paikan. Enää ei ole mitään hätää, tulevaisuus on turvattu. 

Ensimmäinen opiskeluvuosi osoittautuikin paljon raskaammaksi, mitä olisin osannut kuvitella. Uskon, että monet muutkin ovat kokeneet samanlaisia tunteita fuksivuoden aikana. Elämänmuutos tuntui yllättävän suurelta. Välillä oli tosi kova koti-ikävä. Pää oli välillä ihan pyörällä siitä, miten hoitaa arjen ja opiskelujen käytännönasiat. Syksy meni kuitenkin ihan hyvin. Löytyi hyviä kavereita ja tehtiin kaikkea hauskaa yhdessä. Syksy oli aika hektinen, kun oli niin paljon fuksivuoden menoja ja tapahtumia. Hassua ajatella nyt viisi vuotta vanhempana kotihiirenä, että on jaksanut osallistua niin moniin rientoihin. 

Joululoman jälkeen arki alkoi tuntumaan todella tahmealta ja raskaalta. Olo oli usein vetämätön ja raskas. Itkin paljon ja usein. Monesti monta tuntia illassa ennen nukkumaanmenoa. En jaksanut enää nähdä kavereita ja osallistua tapahtumiin niin paljoa. Muutamia kertoja laittauduin valmiiksi ja olin jo lähdössä, mutta sitten ihan konkreettisesti romahdin lattialle itkemään ja jäinkin kotiin koko illaksi. En oikein jaksanut laittaa enää ruokaa ja yksinkertaisetkin asiat tuntuivat mahdottomilta. Esimerkiksi siivoaminen tuntui aivan liian monimutkaiselta asialta. Kun olin viemässä tavaraa paikalleen, en muistanut mitä olin tekemässä ja mistä pitäisi aloittaa ja siirtelin vaan tavaroita edestakaisin sotkien lisää. Vaikea selittää järkevästi. Opiskelu nyt varsinkin meni ihan yli hilseen ja tavoitteena oli vaan jotenkuten selvitä läpi kursseista. Ihan sama miten meni. Niinkin yksinkertainen asia, kun kurssilla tarvittavien oppikirjojen tarkistaminen ja niiden lainaaminen kirjastosta tuntui uskomattoman vaikealta. Helpompi vaan olla lainaamatta ja lukea luentodiat.

Aloin saamaan keväällä tosi voimakkaita paniikkikohtauksia sosiaalisissa tilanteissa. Yleensä opiskelutilanteissa. Lopulta aloin välttelemään näitä tilanteita, kun koin ne niin nöyryyttäviksi ja vihasin ja inhosin itseäni näiden tilanteiden jälkeen niin paljon. En enää pystynyt osallistumaan kevään loppupuolella kursseille, joilla piti olla paljon esillä. Olin todella maassa ja vihainen itselleni. Kirjoitin keväällä päiväkirjaan näin yhden tuollaisen tilanteen jälkeen:

”Tänään oli tosi ahdistava päivä. En saanut unta yöllä kun stressasin heräämistä ja oppitunteja. Se on inhottava itseään ruokkiva kehä, sillä uneton yö saa kropassa aikaan stressireaktion ja ahdistus on voimakkaampaa. Olo on unettoman yön jälkeen epätodellinen. Sydämen syke on jatkuvasti korkealla, huimaa, olo on hermostunut ja säikky, ihoa ja silmiä kirvelee ja äänet kuuluvat kuin kaiuttimesta niin että on vaikea keskittyä kuulemaan, mitä vieressä istuva sanoo. Aina kun tunnilla tuli tilanne, että piti ottaa puheenvuoro, alkoi sydän hakkaamaan ja muljahtelemaan rinnassa, lihakset kramppasi, kädet tärisi, pakokauhun tunne valtasi, hikoilutti ja jaloista lähti tunto. Skippasin toisen tunnin, koska pelkäsin sekoavani siellä täysin ja ajattelin, että en pääse pakenemaan tilanteesta ajoissa. Mitä teen tämmöisissä opinnoissa, joihin en sovi. Ainakaan enää. Onko paniikkihäiriö muuttanut mun persoonaa niin, että asiat jotka oli ennen luontevia ja kiinnostavia on enää vaan kauhukuvia. Olen ahdistunut, tuskastunut ja tunnen itseni vastenmieliseksi. Epäonnistun monissa asioissa ja minun on turha ryhtyä mihinkään haastavaan enää. Tunteeni on ihan solmussa, enkä osaa ratkaista tätä omaa oloani.”

Kun elämä oli pari kuukautta ollut harva se päivä tuollaista, tajusin hakea apua. Kärsin vaikeasta ahdistuksesta. Ahdistus oli laskenut itsetuntoni niin olemattomaksi ja vienyt ilon ja uskon elämään, että masennuin ja aloin pelkäämään sosiaalisia tilanteita. Huhtikuussa 2016 aloitin masennuslääkkeen.